Olen ollut radioamatööri vuodesta 1977. Pidän itseäni monipuolisena amatöörinä, joka kokeilee vähän kaikkea. Nautin monista harrastuksen osa-alueista: HF, satelliitit, digimodet kuten FT8 ja VarAC, VHF-modet kuten DMR/Wires ja D-Star, sekä satunnaiset kilpailut ja DX-jahti. Olen kokeillut FT4:ää satelliiteilla ja APRS:ää satelliittien kautta. Taidan tykätä selvittää asiat ja siirtyä seuraavaan. Hion mielelläni myös CW-taitojani. Lista jatkuu loputtomiin.
Ammatillinen taustani on tietotekniikan (IT) parissa. Kiinnostuin radioamatööriydestä 11-vuotiaana yläasteella Florian-setäni (W1FA, SK) ansiosta. Hän kävi meillä kylässä ja ajoi minut laaksosta ylös lentokentän lähelle pitämään yhteyksiä 2 metrillä.
Se kiehtoi minua. Hyppäsin mukaan ja löysin paikallisen radiokerhon. Mentorini, eli "elmerini", oli tosiaan Elmer-niminen amatööri. Kerhon kuukausikokoukset pidettiin hänen ladossaan. Lainasin paljon armeijan ylijäämälaitteita ja sain lupani 12-vuotissyntymäpäiväni tienoilla elokuussa 1977.
Yritin parhaani mukaan saada CW-yhteyksiä kidekontrolloidulla Heathkit DX-40 -lähettimellä ja Hallicrafters SX-110 -vastaanottimella. Minusta kirjoitettiin jopa juttu paikallislehteen ja myöhemmin osavaltion lehteen. Paikallislehteä varten sain lopulta yhteyden vain kaupungin toisella puolella asuvaan amatööriin! Laaksossa ja alumiiniverhoillussa talossa asumisella oli varjopuolensa!
Ajelin pyörällä ympäri kaupunkia käsiradio mukanani, ja kotiasemani oli kyhätty toistimeksi HF-asemalleni. Ei aivan laillista siihen aikaan, mutta miten muuten olisin voinut jutella Venäjälle pyörän selästä keskustassa?
Lukiossa elektroniikanopettajani oli amatööri, ja pystytimme aseman ja antennin koulun katolle. Jo ennen lehdenjakotyötäni eräs paikallinen amatööri antoi minulle työn lattioiden lakaisijana yrityksessään. Nautin harrastuksesta ja suoritin lopulta Extra-luokan.
Siihen aikaan CW- ja kirjalliset kokeet piti suorittaa FCC:n toimistossa. Bostoniin pääseminen tuntui minusta yhtä kaukaiselta kuin maan toiselle laidalle. Onneksi pääsin kyytiin muiden sinne menevien amatöörien kanssa.
Amatöörit kohtelivat minua aina hyvin. Sain ensimmäisen ohjelmistokehitystyöni opiskeluaikana ja jotenkin sovitin yliopistotunnit viikon puoliväliin ja kirjoitin firmwarea torstaista maanantaihin. Insinööripäällikkö oli amatööri, ja kaveri, joka toi minut yritykseen, oli amatööri kerhostani. Aloitin laitteistolaboratoriossa, mutta olin niin huono, että minulle annettiin mahdollisuus ohjelmistopuolella. Onneksi pärjäsin siinä kohtuullisesti.
Yliopistossa suhteeni professoreihin oli viha-rakkaussuhde. Kyseessä oli osavaltion oppilaitos, ja tietojenkäsittelyn ohjelma oli uusi. Olin aktiivinen ohjelmistokehityksessä ja hyvin utelias, etenkin Unix-järjestelmien suhteen. Olin luultavasti vähän ylimielinenkin! Joko pärjäsin kurssilla todella hyvin tai pääsin juuri ja juuri läpi. Jotkut nuoremmista opettajista eivät välttämättä ilahtuneet kysymyksistäni, mutta kokeneet — kuten radioamatööriprofessori — ilahtuivat!
Jätettyäni yliopiston kesken aloin työskennellä ohjelmistokehityksessä Bostonin Route-128-alueella. Aloin konsultoida sivutoimisesti, kun paikallinen ravintola pyysi apua kassajärjestelmän rakentamiseen. Siitä alkoi pitkä matka, jonka aikana perustin useita yrityksiä koulutuksen, konsultoinnin ja lopulta palvelutuotannon aloilla. Juuri radioamatööriys auttoi minut alkuun. Eikä haitannut sekään, että pääsin AT&T Bell Labsiin (siellä oli myös paljon amatöörejä) aloittelevaksi Unix-konsultiksi.
Radioamatööriys on kulkenut mukanani koko elämäni. Sain siitä ystäviä ja kontakteja, jotka auttoivat urani alussa, ja lapsena se sai minut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi ja itsevarmaksi. Olen varma, että se auttoi minua myös kommunikoimaan ihmisten kanssa oman pienen kuplani ulkopuolella.
Radioamatööriys ei ole auttanut minua vain ammatillisesti, vaan se on ohjannut myös henkilökohtaista elämääni. Kun tapasin vaimoni 30 vuotta sitten, hän kertoi isänsä olevan radioamatööri. Epäilin, että tällä oli luultavasti vain CB-radio. Hän kertoi isänsä tunnuksen saman tien, ja olin vaikuttunut. En tiedä, sinetöikö se asian siinä vaiheessa, mutta uskoin (oikein), että se oli merkki!
Halusin antaa jotain takaisin harrastukselle, joten liityin ARRL:ään vuonna 2022 IT-johtajaksi. Kokemus oli hieno: tapasin paljon mahtavia ihmisiä ja todella taitavia amatöörejä. Pääsin tutustumaan sisäisiin ja julkisiin järjestelmiin, myös Logbook of The Worldiin (LoTW).
Aikani siellä kului paljolti järjestelmäintegraatioiden parissa ja pilvisiirtymän käynnistämisessä. IT-johtajana aloin pohtia, miten LoTW:n vaiheittainen, modulaarinen modernisointi voisi toimia — aloittaen LoTW-henkilöstön tukitaakan keventämisestä parantamalla TQSL-sovellusta (varmenteiden varmuuskopiointi ja palautus) ja siirtämällä suuren osan QSO-tietojen käsittelystä pilveen. Halusin käynnistää tämän työn, mutta lähdin ARRL:stä syyskuussa 2023 ennen kuin se ehti alkaa. Suhteellisen pieneksi organisaatioksi ARRL:llä on huomattava määrä omia vanhoja järjestelmiä. Pienen henkilöstön ja taloudellisten rajoitteiden kanssa se tekee modernisoinnista vaikean — mutta ei mahdottoman — haasteen.
Olen ikuisesti kiitollinen ARRL:lle, tälle harrastukselle ja ihmisille, jotka auttoivat nuoren pojan sen pariin ja antoivat hänelle tilaisuuksia matkan varrella — ja nuo näkymättömät aallot hämmästyttävät minua yhä.
